Rosi oli ensimmäinen koirani. Sen tuloa odotin kuin kuuta nousevaa. Kun vihdoin tuli
aika hakea tämä pieni ja pörröinen perheenjäsen, oli koko perheemme aivan myyty. Rosi osoittautui hyvin
kiltiksi koiraksi ja ennen kaikkea se oli todella helposti oppiva. Näin jälkikäteen ajateltuna uskonkin, että
myös Rosi opetti minulle paljon elämästä koirien kanssa. Heti pennusta asti Rosilla oli paljon koiraystäviä ja
se vain ajanmittaan vahvisti sen sosiaalisuutta. Rosi sai kulkea paikasta toiseen ja sen kanssa puuhailtiin aina
aktiivisesti mitä milloinkin. Näyttelyissä se kävi muutamia kertoja, mutta joka kerta se palkittiin laatumaininnalla hyvä.
Rosista ei koskaan toivottukaan näyttelytähteä, vaan perheenjäsentä. Sen tehtävän se täytti enemmän kuin hyvin. Rosi rakasti metsälenkkejä ja kirmailu metsässä oli parasta mitä se tiesi. Rosin kanssa harrastettiin TOKO:a ja kokeiltiin myös agilityn alkeita. Tottelevaisuuskilpailussa Rosi innostuessaan alkoi haukkua ja siitähän tuomarit eivät tietenkään pitäneet. Mutta pääasia onkin, että oli hauskaa! Tämän lisäksi Rosi ei koskaan innostunut kantamaan mitään esinettä käskystä. Tästä syystä luovuimme kilpailuista ja silloin tällöin treenailimme liikkeitä vain muistin virkistämiseksi. Agilityssä Rosi osoittautui hyvin nopeaksi ja varmaksi hyppääjäksi. Ratoja mentiin semmoisella vauhdilla, etten minä pysynyt mitenkään perässä. Mutta jälleen kerran pidin tärkeämpänä sitä, että koiralla oli hauskaa. Luultavasti Rosi olisi pärjännyt agilitykisoissa, mutta silloin ei ollut mahdollisuutta kilpailuttamiseen. Rosi rakasti myös pyöräilyä, hiihtoa, potkurilenkkejä ja yleisesti ottaen mitä tahansa, missä mentiin ja mielellään lujaa. Rosin luonnetta kuvasi myös uskollisuus. Vielä siihen aikaan, kun se oli perheemme ainoa koira, se pysyi pihassa irti niin päivisin kuin öisin. Tämän lisäksi haluan mainita, että mikäli Rosille sanottiin, että Elina tulee pian koulusta, se pyrki ulos ja jäi odottamaan tiettyyn kohtaan pihalla ja siinä se istuikin odottamassa siihen saakka kun olin kotipihalla. Ja jälleennäkemisenriemu oli rajaton. Tämän kaiken lisäksi Rosi osasi olla myös hyvin ovela. Kerran etsimme koko perheen voimin sitä ympäriinsä ja ihmettelimme minne ihmeeseen se on mennyt. Huutelimme ja useidenkaan tuntien etsintöjen jälkeen meillä ei ollut havaintoakaan. No lopulta se sitten löytyi lähempää kuin arvelimmekaan. Takapihan metsästä, n. 100 metrin päästä kotiovelta. Siellä se seisoi ja tuijotti oravaa - kaikki nämä tunnit. Tänä keväänä Rosi täytti jo yhdeksän vuotta, mutta oli edelleen kovassa kunnossa. Ehkä askel oli vähän hidastunut, mutta pilkettä silmäkulmasta löytyi yhä. En olisi voinut olla enempää kiitollinen tästä erityislaatuisesta koirasta, joka antoi minulle niin paljon! |
www.pharaohgirls.net |Copyright: Elina Vuori & Toni Herronen | Webdesing: H.Ollila 2007